Terapiakoira

Kun elämä kerran alkaa potkimaan päähän se kans sitten potkii urakalla. Sen oon saanut huomata tässä tammikuusta lähtien ja just ku on entisestä potkusta etes vähän toipunut tuleekin uusi ja paljon kovempaa...

Ei kiva, mutta onneksi on koira. Se rytmittää päivät ja siten koko elämän, tietää että on pakko nousta ylös ja ainakin joku on tänäkin aamuna yltiöpäisen iloinen ja onnellinen. Usva<3.
En tosissaan tiedä missä olisin nyt jos Usvaa ei olisi. Kultaakin arvokkaampi tuo rakas aputassu, joka on saanut avustustöidensä ohessa olla myös terapiakoira, joka tarjoaa seuraa, lohtua, lämpöä ja hellyyttä.

On paljon helpompi jaksaa päivä kerrallaan tai mennä vaikka sinne psykologin juttusille kun ei tarvitse olla yksin. Vaikka oikeasti nyt on aika yksinäinen ja tyhjä olo en osaa kuvitella mitä se olisi jos Usvakaan ei täällä olisi.

Yksi aivan ihanan voimaannuttava kokemus tässä kaiken paskan keskellä on kuitenkin ollut. Sain olla Usvan kanssa uusien avustajakoirien luovutusjaksolla pari päivää ja autella uusia koirakkoja yhteisen taipaleen alkuun. Vaikka tuntui etten juuri mitään tehnyt sain kuitenkin positiivista palautetta ja tuli semmoinen olo että voi olla hyödyksi ja on tärkeä, varmasti vain aika pitkälti sillä, että on henkinen tuki esim. ensimmäisellä kauppareissulla. Ihanaa porukkaa saatiin kyllä taas meidän kasvavaan aputassuperheeseen. Täytyy myöntää, etten olisi halunnut palata sieltä tänne ollenkaan kun siellä oli kivaa ja hyödyllinen olo:)

Oma aputassu on kyllä korvaamaton tuki ja turva käytännön jutuista selvitessä mutta yhtä suuri (tai suurempikin) tuki se on myös silloin kun ihminen on henkisestikin hajalla....